Sinua syvästi kaivaten

Tässä postauksessa minun piti julkaista uusimmat kuvat kahdeksanviikkoisista Liisoista ja kertoilla, miten kilttejä ja reippaita pikku riiviöitä ne ovat olleet ja miten niille on nyt avautunut pääsy myös tarhaan. Olin itse asiassa aikonut tehdä sen jo eilen, mutta sitten tapahtui jotain aivan hirveää ja suunnitelmat muuttuivat...

Tullessani eilen koulusta löysin Cesin sängyltä läähättämästä. Pentu oli todella kuuma, niinpä ensimmäinen arvaukseni oli tietysti lämpöhalvaus tai ötökänpistos, johon annoin parhaimman taitamani ensiavun: yritin juottaa tyttöä, annoin sille kyytabletin neljäsosan, käärin pennun märkään pyyhkeeseen ja soitin eläinlääkärille. Sieltä saatujen ohjeiden mukaan sitten odottelimme tunnin josko tytön olo paranisi, mutta kun pikkuisella oli yhä 39.6 astetta lämpöä viiden aikoihin ja se läähätti edelleen tuli kutsu eläinlääkäriin kuudeksi. Klinikalla Cesiä nesteytettiin ja sille pistettiin myös nesteenpoistajaa ja kipulääkettä. Mitään ulkoisia vammoja eläinlääkäri ei löytänyt, joskin keuhkoissa oli jonkin verran nestettä ja pikkuisella taisi olla lievä sokki, jonka syytä ei pystytty selvittämään. Meidät ohjeistettiin laittamaan Cesi lämpimään paikkaan ja juottamaan sitä ja menemään aamuksi keuhkokuviin. Nesteen toivottiin poistuvan keuhkoista itsekseen ja sokin lientyvän kipulääkkeen avulla...

Kymmenen aikoihin tuli uudestaan lähtö klinikalle; Cesi oli alkanut taas läähättää ja siitä näki selvästi, ettei se oikein saanut henkeä. Tilanne olikin mennyt paljon pahemmaksi ja nesteen määrä Cesin keuhkoissa oli lisääntynyt räjähdysmäisesti. Eläinlääkäri teki tietysti voitavansa, pisti tyttöön lisää kortisonia ja jotain, joka avaisi hengitysteitä. Hoito ei auttanut ja tytön tila meni aina vain pahempaan päin. Punnitsimme tietysti sitä kannattaisiko tyttö viedä Kuopioon, jossa sen keuhkot voitaisiin kuvata ja oikea diagnoosi tehdä, mutta luovuimme ajatuksesta koska emme uskoneet että tyttö selviäisi matkan aiheuttamasta stressistä. Jäimme siis seuraamaan tilannetta ja toivoimme kaikesta huolimatta parasta, kunnes puolenyön aikoihin alkoi näyttää kovasti siltä, että tyttö oli tukehtumassa. Silloin teimme raskaan päätöksen päättää pikkuisen kärsimykset. Cesi siirtyi aurinkoisemmille metsästysmaille vähän puolen yön jälkeen.

Cesin poismenon aiheuttamaa surua ja tyhjyyden tunnetta ei oikein pysty sanoiksi pukemaan, enkä aio sitä tässä edes yrittää. Vaikka menetimmekin synnytyksessä kaksi urospentua, ei se tuntunut läheskään samalta, koska niihin ei ollut ehtinyt kiintyä. Cesare puolestaan oli ollut meidän kissamme jo kahden kuukauden ajan, niinpä sen menetys todella riipaisi. Jäämme kaipaamaan syvästi omaa pientä lankakeräämme.

Tässä postauksessa on siis viimeiset kuvat tytöstämme, jotka otin maanantaina. Kuvasin tietysti samalla myös sen veljet, mutta niiden kuvien liittäminen tähän postaukseen ei tunnu oikein sopivalta... Taitavat myös Sunan pentujen kuvat jäädä tältä viikolta julkaisematta, ihan siitä syystä että ne aukovat juuri silmiään enkä oikein uskalla ottaa niiden kanssa silmätulehdusriskiä kuvaamalla pikkuisia kirkkaassa valossa. Ensi viikolla sitten...